Kuuntelin tyttöystäväni mp3-soitinta randomilla, ja sieltä tuli vastaan bändi, jota en ollut kuullut vähään aikaan: The Carpenters. Vähän aikaa kuunneltuani huomasin, miten tuoreelta ja raikkaalta 1970-luvun musiikki voikaan 2000-luvulla tuntua. Kaiken nykyisen hevin tuuttauksen keskellä Carpenters oli kuin virkistävä pläjäys lähdevettä väljähtäneen keskioluen turvottamille kasvoille. 

On hämmästyttävää, miten he ovat kyenneet taikomaan 70-luvun teknologialla levyilleen timanttisen kirkkaat soundit, joista moni Pro Tools – aikakauden digi-potikoiden vääntäjä olisi kateellinen. Sisarusten, Richard ja Karen Carpenterin yhteistyö oli ihailtavaa. Richardin jazzin pohjalta ponnistava erityinen musiikillinen lahjakkuus niin sävellyksessä kuin sovituksessakin yhdistettynä Karenin kauniisti narahtelevaan mutta tarvittaessa voimakkaaseen ääneen oli poikkeuksellista.
     Toki Carpentersilla on omat heikkoutensa. Se on sievistelevää, usein ylisovitettua, rakkauskäsityksissään konservatiivista ja kauttaaltaan pikkuporvarillisen estetiikan läpäisemää musiikkia, minkä vuoksi sen yliannostusta kannattaa välttää. Silti heillä on asioita, joita nykymusiikissa kuulee liian harvoin: parhaimmillaan tyylitajuiset ja perusteellisesti mietityt sovitukset, pettämätön harmoniantaju ja moniulotteinen melodiankuljetus, jotka saavuttavat huippunsa This Masqueraden pianosoolossa ja upeassa versiossa Desperadosta.

Parhaimman opetuksen Carpentersin musiikki antaa kuitenkin sille alati kasvavalle joukolle, joka kuvittelee sen olevan oikeassa, joka huutaa sanottavansa lujiten. Richard ja Karen ymmärsivät, että kaikkein tärkeimmät asiat on sanottava hiljaa.   

-V-

Ja tänään oli sitten vihdoin koskettimien koskettelun vuoro. Hyppäsin jo aamuvarhaisella (eli kahdeksalta) Tampereella junaan ja matka kohti Pasilaa saattoi alkaa. Lähes koko matka meni kyllä torkkuessa - vasta Tikkurilan kohdalla heräsin pysyvästi. Tokkurainen olo oli siis päällä, mutta onneksi kahvi on keksitty. Ja sitähän Inkfishillä riittää!

Kosketinsessiot menivät nekin varsin joutuisasti. Onneksi nykyinen tekniikka mahdollistaa myös kaltaiseni nakkisormen ja rytmitajuttomuuden ruumiillistuman soiton korjailun kätevästi. Homma saatiin siksi pakettiin varsin pikaisesti. Ja Raken laitteista löytyi ties mitä hammond- ja jousisoundeja, joilla saatiin syntymään melkoisen karuja vivahteita. Lisäksi Bélmezin kasvoihin päätettiin runnoa ties minkälaista "kummitus-soundia" ja muuta häröilyä. Heh, odottakaapa vaan, jos kuulette tuon joskus.

Lovex hieroi omia settejään antaumuksella. Muutama sananen tuli myös vaihdettua - Tampereen poikia kun ollaan kaikki. He ja minä siis. Lounastauolla tuli ostettua läheisestä kiinalaisesta takeaway-tyyliin Pekingin porsasta. Kyllä sitä söi, mutta ei kyllä pärjännyt lähellekään Tampereen "Pikku-kiinalaisen" tarjonnalle. Hintakin oli vieläpä kovempi. Riisiä oli kuitenkin riittämiin ja annos vei nälän totaalisen tehokkaasti. Hienoa siis. Seuraavalla kerralla pitänee katsastaa Inkfishin lähistön nepalilaisen ravintolan tarjonta.

Huomenna on vuorossa lead-laulujen hoilotus, mutta allekirjoittanutta ei tarvita enää. Sen takia poistuinkin heti koskettimien nauhoituksen jälkeen Raken kyydillä Pasilan asemalle ja sieltä edelleen kotiin Tampereelle. Nyt väsyttää. Onneksi pääsee huomenna töihin rentoutumaan. Nauhoitukset jatkuvat huomisen jälkeen vasta viikonloppuna. Sapattivuosi tulee vuorostaan nauhoittelemaan torstaina.

-K-

Ja taas heräilyä Mikan lattialta. Hieman väsymystä, kun koko porukan voimin oli tutustuttu pääkaupungin lauantai-illan tarjontaan. Vaikka mitään erityisen repäisevää ei ollutkaan tapahtunut (ei ainakaan myönnetä), väsymys painoi silti silmäluomia. Onneksi on sellainen keksintö, kuin kahvi.

Ville ja Nasu lähtivät jo edeltä purkittamaan kitaroita. Kalle, Riku ja Tissu könysivät studiolle omia aikojaan. Päivä eteni samalla tapaa kuin edelliset. Kaikki Nasun kitarat saatiin soitettua purkkiin. Huomenissa on sitten Villen vuoro soitella omia rämpytyksiään ja hoilotella jotain, mikäli aikaa jää. Allekirjoittanut palasi Tampereelle lepäilemään ja odottelemaan tiistaita ja keyboardien pimputteluvuoroa. Ainakin Tissu ja Rikukin karistivat PK-seudun tomut jaloistaan toistaiseksi. Ville joutunee pärjäämään siis yksin huomenna samaan studioon pamahtavien Lovexin poikien kanssa.

Mikseri.netissä nimimerkki MC303FI oli kommentoinut Seitsemän Kuolemansynnin live-versiota seuraavasti täydentäen lausuntoaan vielä nelosella:

"Hämärää härmäläistä menoa. Ootte kuitekin päässeet jonnekin vetämään livenä? Uskomatonta. Siis se on uskomatonta, että olette vetäneet livenä muualla kuin jossain omakotitalonne pihalla. "

Mieltä lämmittävä kommentti. Pitää kertoa Rakellekin, kuinka uskomattoman bändin kanssa hän on tekemisissä. 

-Kalle-

Päivä alkoi taas Mikan lattialta - joskin allekirjoittaneelta vasta ensimmäistä kertaa. Ja rumpalipoika oli jo poistunut maaseudun rauhaan. Eipä siinä mitään, Inkfishille päädyttiin melkein ajoissa. Rakekin oli jo oppinut bändin tavoille ja oli myös vartin verran myöhässä. Hienoa. 

Päivä alkoi bassojen soitolla. Tissu soitti kaikki kuusi biisiä putkeen ja aikaa meni vain neljä tuntia. Mahtavaa tahtia. Koska oltiin jo näin nopeasti aikatauluissa, myös kitaroiden soitto päästiin aloittamaan. Ja samalla tehtin kumoava päätös kolmesta valmiiksi asti nauhoitettavata biisistä. Kolme niitä yhä vedetään, mutta Kuolemansyntien paikalle laitetaankin Kadotetut, johon Rake tykästyi kuultuaan biisiä livenä. Kuulemma harvinainen tapaus, koska tavallisesti biisistä saa tolkun jo heikkolaatuisesta demostakin.

Rikukin pamahti takaisin Helsinkiin ja koko bändi oli vihdoin valmis viettämään yhteistä iltaa Helsingissä. Mikan yömaja sai siis yhden majoitettavan lisää. Mutta ahtaasti nukkuminen on kivaa ja tunnelmallista. 

Malmi kuittaa ja vaikenee, palataan asiaan taas huomenissa.

-Kalle-

Ensimmäinen päivä Inkfish-studiolla on onnellisesti takana. Päivän saldona lukuisia tyhjennettyjä kahvikuppeja, varsin päteväksi todetut ja mahoihin mätetyt kebabannokset, sekä tietenkin päätös biiseistä, joita aletaan työstää. Nauhalle päätettiin Raken kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen survoa täysin uutena kappaleena Bélmezin Kasvot, sekä sitten vanhemmista tutuista tai tuntemattomista tekeleistä Seitsemän Kuolemansyntiä ja Viimeisen Ihmisen Hautajaiset. Luvassa on siis sekavaa jynkytystä, karua jumputusta ja herkkää runoilijapoikamaisuutta. Siitä se lähtee.



Studiopäivään valmistauduttin luonnollisesti myöhään venyneillä edeltävän illan bänditreeneillä. Sen jälkeen oli vuorossa operaatio "Kamaahan on paku puolillaan", eli siis kamojen lastaus. Bändin pitkänmatkalaisten (Villen ja allekirjoittaneen) matkatessa kotiseuduiltaan kohti Hämeenlinnaa ja treenejä, sattui hieno episodi. Lievästi urheilujuomilta tuoksahtanut harmahtava urheilijanuorukainen asteli junan käytävää pitkin ja osoitti yhtäkkiä Villeä lausuen samalla: "Jätkä näyttää ihan Kekkoselta!". Lisäselvennys kuultiin heti perään "Yhtä tyhmän näköisiä molemmat!". Mitäpä tähän on enää kellään lisättävää...

Lyhyeksi jääneen yön bändi vietti kotiinsa paennutta rumpalipoikaa lukuunottamatta basistin yömajan lattialla, ja unethan jäivät luonnollisesti aika lyhyiksi. Eipä siinä mitään, väsyneenä ja horroksessa ihminen on jonkun mielestä luovimmillaan, joten kaikkien fiilikset olivat kohdillaan ja matka kohti Helsinkiä voitiin alkaa - luonnollisesti puoli tuntia myöhässä alkuperäisestä suunnitelmasta, kuten yhtyeen toimintaan kuuluu. Mutta koska tähän on jo totuttu, aikataulu oli osattu suunnitella riittävän väljäksi, ja perille ehdittiin ajoissa - eli jopa viisi minuuttia etuajassa sovittuun nähden. Ja matkalla ehdittiin pitää jopa yksi kusitauko.

Päivän aikana ei saatu vielä nauhoitettua kuin Bélmezin kasvojen pohjia, mutta huomenna jatketaan, ja edetään toivottavasti myös muiden biisien kimppuun. Koska urkuria ei vielä tarvita, ja allekirjoittanut olisi ollut muutenkin vain tiellä, päätin bändin edun nimissä poistua illaksi takaisin Tampereelle ja mennä huomenna normaalisti työmaalle. Illaksi sitten takaisin Helsinkiin, ehkä niitä keyboardeja pääsisi jo viikonloppuna pimputtelemaan nauhalle.

-Kalle-

Katsoin eräänä päivänä Big Brotheria, ja siinä naisjoukko puhui ”kuinka naisten on siis niin paljo vaikeempi olla tääl Talossa, koska meijän tunneskaala on niin paljo isompi kun jätkil, ja ku jätkät vaan pystyy ottaan kaikki jutut paljo rauhallisemmin.” Taustalla oli tietenkin stereotyyppinen ajatus, että naiset ovat tunneihmisiä ja miehet järkiolentoja.
    Kyseinen naisporukka ei voisi olla enempää väärässä. Olen vakuuttunut, että naisten ajattelu perustuu järkeen, kun taas miehet vaeltavat maailmassa tunnekuohujensa orjina. Koska BB-talon kansankynttilät perustivat ajatuksensa stereotypioihin, teen tasapuolisuuden nimissä itse samoin, mutta päädyn päinvastaiseen lopputulokseen.

Kun naiset rakentavat elämää, miehet yrittävät tuhota sitä. Muutama perustelu. Öisellä nakkikioskilla Pera etuilee. Tästä humalainen Masa suuttuu ja haastaa Peran nyrkkipolkkaan. Vieressä molempien tyttöystävät yrittävät rauhoitella kiistakumppaneita, koska nämä tietävät, että on kaikkien kannalta parempi jos kukin menee tahoilleen nauttimaan makkaraperunansa kaikessa rauhassa oman kullan kainaloon. Jos tappelu kuitenkin syttyy, tyttöystävät ovat ensimmäisinä hoivaamassa haavoja miehen öristessä vierellä, että ”vittu mua tartte auttaa, anna mun olla”.

Nuori pari muuttaa uuteen kotiin, ja kas kummaa, mies saa kontolleen viihdekeskuksen (TV, DVD-soitin, tietokone yms.) asennuksen. Nainen miettii sisustusta, tavaroiden järjestystä, hankkii jääkaappiin kaiken tarvittavan pariksi päiväksi, jotta jokapäiväinen elämä olisi mahdollisimman miellyttävää ja helppoa. Mies keskittyy television ja sohvan keskinäisen asemoimisen dialektiikkaan, jotta saisi jalkapallo-ottelun aikana rauhassa loiskutella mukavissa tunteissa seuratessaan suosikkijoukkueensa peliä.

Monet pitävät naisia tunne-ihmisinä, koska nämä itkevät miehiä useammin. Miesten itkemättömyydessä ei ole suinkaan kyse järkevyydestä, päinvastoin. Naisten tapa käsitellä sosiaalisia konflikteja, surua ja vihaa on ennen kaikkea järkevä. He purkavat pahan olon itkemällä, he keskustelevat ystäviensä kanssa ja pyrkivät näin saamaan mielekkyyttä omaan tilanteeseensa, koska elämän pitää jatkua. Miehet sen sijaan joko ratkeavat ryyppäämään tai mököttävät hiljaa, kunnes kaikki maailman vääryys purkautuu verenä seuraavan vastaantulijan tai järki-ihmisen kasvoille.

Tämä kaikki pätee myös laajemmassa mittakaavassa. Kaikkien maailmanhistorian sotien takana ovat aina olleet miehet. Vallanhimoinen miehet siirtävät kätensä kyntöauran varresta vallan kahvoihin, ja kun valtaa halutaan lisää, toinen saman tavoitteen perässä oleva hallitsija (mies) pitää kukistaa sotimalla. Miehet lähettävät rintamille toisia miehiä kuolemaan, ja kotona äidit itkevät pakatessaan poikiensa eväsreppuja täyteen. Elämän edellytysten turvaaminen jää järki-ihmisten tehtäväksi kotirintamalla. Sodan jälkeen haavoittuneet miehet tuodaan sairaaloihin, jossa naiset puhaltavat heihin elämän takaisin.    

Valistuksen aikakaudella miehet keksivät kaikessa idealismin huumassaan, että järjen ja rationaalisen ajattelun avulla todellisuus kyetään kartoittamaan täydellisesti. Maailma ei ollut enää selittämätön ja mystinen paikka, jonka perimmäisiin syvyyksiin oli pääsy vain Jumalalla. Tämä jo renessanssiajalla alkanut (ja edelleen jatkuva) projekti pyrkii osoittamaan, että maailma on systematisoitavissa oleva, ja että siinä ei ole ihmisjärjen tavoittamattomissa olevia pimeitä paikkoja. Kaikkivoipaisuuden hurmioon sairastuneet miehet omivat valistuksen ihanteet itselleen, ja koska vallanpitäjä tarvitsee aina narrinsa, he tekivät naisista tunteen ja sentimentaalisuuden varassa eläviä olioita, joita tarpeen tullen pitää ohjailla oikealle radalle. Miehet rakensivat siis ristiriitaisen analogian suhteessa naisiin: naisten tunteellisuus korostaa entisestään miesten rationaalisuutta. Koomisinta on, että miesten ylivalta ei lopultakaan ole koskaan perustunut järkeen tai rationalismiin vaan puhtaaseen fyysiseen ylivoimaan.

--

Lopulta päästään musiikkiin, joka etenkin rockin puolella on ollut kovin miesvaltainen ala. Naiset tulevat ajoissa järkiinsä ja lähtevät opiskelemaan jotain, jossa tuleva toimeentulo on turvattu, kun taas nuori pojankoltiainen lopettaa koulun kesken ja keskittyy päivät pitkät Paranoidin treenaamiseen sekä unelmointiin isoista lavoista ja naisfaneista. Vartuttuaan sama mies istuu sohvalla ja rämpyttää puolivillaista kappaleentynkää, josta kuvittelee listaykköstä, samalla kun hänen naisensa tekee kauppalappua seuraavaa pyhää ehtoollista varten.     

-Ville-

Puhelimen äkillinen pirinä (tai no, eipä kännykkä enää pirise vaan tuuttaa outoa melodiaa pihalle) myöhäisenä iltana saattaa tietää suuria uutisia. Niin ainakin tällä kertaa. Puhelimen toisessa päässä oli näet Circusfolk-manageri Paasonen. Ja aina kun Paasonen soittaa, se tietää musabisneksiä. Tällä kertaa tarjolla oli hyvinkin pikaisella hälytyksellä keikkaa Circusfolkin kanssa. Ja paikka ei ollut enempää tai vähempää kuin yksi Suomen rockscenen helmistä, Lahden Torvi. Niin, tuo myöhäinen ilta oli keskiviikko 21.2. Ja keikka oli jo päivää myöhemmin, eli torstaina 22.2.

Eipä siinä mitään, lopullinen päätös keikasta saatiin tehtyä vasta torstain puolella. Päätös oli kuitenkin myöntyvä, joten Suomen teillä liikkui taas omituinen joukko maalaisjuntteja. Tällä kertaa nelimiehinen pääjoukko matkasi ilman joukon päätä, eli Villeä. Armoitettu laulajamme körötteli näet bussilla Keski-Suomesta suoraan Lahti-kaupunkiin. Influenssan vuoksi kovasti laihtunut kosketinsoittajamme matkasi taasen Mansesta kiskoja pitkin Etelä-Suomen läänin pääkaupunkiin (eli Hämeenlinnaan), mistä karvainen basistimme nappasi hänet kyytiin. Tuuloksen ja Lammin maaperällä tehtyjen pysähdysten myötä matkajoukkomme täyttyi vielä aina iloisella rumpalipojallamme ja opinnäytetyön kimpussa ahertavalla kitaristillamme. Sitten oli vihdoin aika lähteä kohti Lahtea. Pakkanen lähenteli 25 astetta. Mutta Tissun autossa oli lämmin tunnelma. Joku (ei Tissu) taisi jopa korkata olusenkin.

Lopulta tultiinkin Lahteen. Soundcheck vedettiin. Sitten olikin backstage-elämän vuoro. Torvi oli älykkäänä ravintolana tietoinen siitä, että melkein kaikilla meistä oli seuraavana aamuna tärkeää menoa, eikä ollut sen vuoksi hankkinut takahuoneeseen olutta tai muita kuntojuomia. Niinpä backstage-tunnelma jäi hieman vaatimattomaksi verrattuna esimerkiksi On the Rocksin tunnelmiin joulukuussa. Noh, hyvä näinkin.

Keikkakin meni ihan mukavasti. Ilmapiiri Torvessa oli koko keikan ajan oudolla tapaa käsin kosketeltava. Yleisökin intoutui miltei bilettämään Circusfolkin pojat ja tyttö keulakuvinaan. Keikka meni lopulta niin hyvin, että yhtään tyytymätöntä naamaa ei yleisön joukossa näkynyt. Se on hyvä se. Encoreakin tultiin oikein lavalta asti pyytämään, mutta Villellä oli jo kiire takaisin Jyväskylään vievään yöbussiin. 

Circusfolk jäi soittamaan Torveen kun Piru Kange poistui paikalta. Yhtyeemme pahoittelee, ettei se tällä kertaa ehtinyt jäämään paikalle seuraamaan showta loppuun asti. Otetaan viikon päästä uusiksi, kun Hämeenlinnan Rocktown on vuorossa.

Kiitos Manageri Paasoselle kuvista!

-K-

Koska Piru Kangen yhtäjaksoinen kahdeksan kuukauden keikkaputki oli ohi ja orkesteri vietti ansaitsemaansa pakon sanelemaa keikkataukoa, Kalle ja Heikki päättivät vähän rentoutua ja vaihtaa kotimaan paukkuvat pakkaset ja Pekkaset Englannin sateisiin. Niinpä eräänä kylmänä helmikuun perjantaina Ryan Air kyyditti seitsenhenkisen seurueen Liverpooliin John Lennonin lentokentälle. Tuo seitsenhenkinen seurue koostui siis näiden kahden PK-sankarin lisäksi määrittelemättömästä määrästä Piru Kangen faneja ja viidestä muusta henkilöstä.

Liverpoolissa seurue viettikin aikaa tutustumalla paikalliseen kulttuuriin. Hajahuomiona todettakoon, että Liverpoolista saa ehkä maailman parasta olutta, joka on kaiken lisäksi ihan sopuhintaista pintin maksaessa 3-3.5 euroa. The Beatles Story -nimeä kantava museo oli myös ihan tyylikäs paikka ja The Cavern Clubilla Guinness tarjoillaan muovituopeista. Cavern Club ei valitettavasti ole enää se sama, missä Beatles soitti kymmenittäin keikkoja, vaan tilalla on ainoastaan aito kopio tästä erään arvion mukaan maailman tämän hetken kuuluisimmasta rockbaarista. "Tämän hetken" -ilmaisulla tarkoitetaan sitä, että Lammin Safari Pub ottanee eräiden tietojen mukaan tämän tittelin itselleen kymmenen seuraavan vuoden aikana.

Anfield Road:n jalkapallostadion oli seurueen havaintojen mukaan varsin massiivisen kokoinen. Kyseinen pyhättö sijaitsee varsin hienolla paikalla erään pubin vieressä. Ja tuosta pubista sai vielä halvempaa olutta kuin mitä Liverpoolin keskustan baarit tarjosivat. 

Kuultiinpa eräiden epämääräisten havaintojen mukaan Liverpoolin kaduilla myös liki Suomen epävirallisen kansallislaulun asemaan kohonnut "Pikkukakkosen Posti". Seurue kiistää aiheuttaneensa tämän. Lisäksi seurue tähdentää, ettei sillä ollut mitään tekemistä tämän seuraavan uutisen kanssa:

"Varkaat veivät Liverpoolin keskustasta seksileluja täyteen pakatun kuorma-auton. Ajoneuvon lastina varkaiden käsiin päätyi kymmeniä erilaisia seksivälineitä, 18 tuubia suklaista ihomaalia sekä 12 pumpattavaa nukkea." (Iltalehti 10.2.2007).

Reissu päättyi, seurue palasi Suomeen flunssaisena ja puolikuntoisena. Elämä jatkuu ja bänditreenit ovat vuorossa taas viikonloppuna.

-K-